Viikonloppuna lasten kanssa meni tosi hyvin, vaikka jotkut tytön tekemisistä herätti huonoja muistoja. Sain hienosti estettyä näkyvät tunnereaktiot niissä tilanteissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa tyttö hoki jotain "piiskaa, piiskaa" (lienee ollu hevosesta kyse?), mikä veti yllättäen alle sekunnissa naaman mutkalle ja sisältä aivan kuin siimalla vetäen jonnekin tosi pohjalle. Noin pieni asia, noin iso alamäki, noin nopeasti. Olin viereisessä huoneessa sillon, joten eivät nähny mun muutosta. Istuin alas joksikin aikaa ja kokosin itteni.

Oon kymmenisen vuotta kuvitellu, että oon melko ok tuon piiskaamisen kanssa. Että oon kyllä katkera, mutta siinä se. Nyt viikonloppuna tajusin yhdistää tuon syyksi siihen miksi käyttäydyn, toimin ja tunnen tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Suurimpana; miksi entisen kumppanin väkivalta teki mulle mitä teki ja miksi oon niissä tilanteissa vajonnu jonnekin epämääräseen tilaan. Se sama asetelma toistuu. Ihminen, johon pitäisi voida luottaa, jota rakastaa, johon turvaa, onkin yhtäkkiä uhka. Sitten siitä tulee tavallista. Edelleen rakastat ja turvaat, mutta samalla vihaat, pelkäät ja halveksut.

Lapsen mieli ei oo osannu tuota ristiriitaisuutta käsitellä kunnolla ja on järjestäny tapahtuneen ja tunteet uusiksi. Siksi se kokemus itsestä etäältä seuraavana, jollain tavalla välinpitämättömänä, toisaalta kiinnostuneena tarkkailijana. Sama "pakotila" on tullu muussa väkivallassa, kuten tukistamisessa (ei mitään pientä ravistusta tukasta vaan "lattioiden moppaamista" lapsella hiuksista kiinni pitäen). Sama tila tuli sen parisuhteen aikana ja sama tila tulee edelleen tietyssä vaiheessa kun koen itteni uhatuksi. Puolustaudun tai sitten alistun, tavallaan kaikki on tv-sarjan kaltasta seurattavaa. Tarkkailen, miten neiti hoitaa tilanteen, kuinka käy. En oo suoraan yhteydessä itteeni. Jollain tasolla kaikki on jännää peliä. Testataan ja jännätään josko neiti nyt kuolee, halvaantuu tai muuten vahingoittuu. Ei edes satu.
Kyllä, tää varsinainen syy-seuraussuhde on ollu mulle oikeasti hukassa, vaikka kuulostaa itsestään selvältä. Oon kyllä tiedostanu kaiken ristiriidan ja mitä se on tehny, mutten MITEN se on käytännössä ja syvemmin vaikuttanu. Jopa tää aihe on ollu sellanen, jonka oon käsitelly ulkopuolelta.

Isä sano joskus mun pikkusiskolle, että ei piiskaamisesta traumatisoidu ennen kuin kuulee, että se on laitonta ja väärin. Olin neljännellä luokalla kun kuulin sen laittomuudesta ja uskalsin jonkun ajan päästä tosi vihasena ilmottaa vanhemmile, että jos vielä piiskaavat, ilmotan lastensuojeluun. Mutta ei se trauma sillon tullu. Sama pelko, viha, epävarmuus, ristiriitaisuus ja itsesyytökset siitä tuli jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. En tosin muista ensimmäistä piiskausta koska se on alkanu hyvin pienenä, en voi varmaksi sanoa... Olen isä pahoillani, etten oo niin rationaalinen ja vahva, että voisin ajatella sen vain ansaittuna rangaistuksena, joka opettaa. Sinä ilmeisesti osasit lapsena niin ajatella, tai ainakin niin väität. Niin ilmeisesti osasi myös mun pikkuveli, tai ainakin se niin väittää. Selititte kyllä hienosti mistä rangaistus johtuu ja miten sen voi välttää ja jälkeenpäin halasitte. Mutta ei se mitään pelasta. Oon pahoillani että traumatisoiduin teidän hyvänä pitämästä rangaistuskeinosta. Tiedän että samaa rangaistusta on käytetty lukemattomiin lapsiin ennen mua. Uskallan kuitenki väittää, että kyllä nekin on traumatisoitunu. Kaikki se sisään lukittu paha olo näkyy tässä maassa ja maailmassa kyllä. Ehkä oon keskivertoa herkempi, mutta en usko. Uskon olevani keskivertoa rehellisempi tunteilleni.