Edit: Äh... Kun näitä muokkaa muuttaen tekstin välissä luonnokseksi, tää laittaa uudestaan julkaistaessa tekstin uusimmaksi. Tää oli toisiksi vanhin, mutta siirtyi tähän väliin kun muokkasin joitain lauseita ymmärrettävämmiksi. Olkoon...

Kirjoitin tämän joskus syystalvella 2011.

Romahdin keskiviikkona, mutta selvisin ku menin pukuhuoneeseen itkemään ja hengittelemään. Torstaina romahdin kotona, soitin kriisinumeroon ja selvisin lopulta. Perjantai alko heti aamusta huonosti ja kaikki muuki pasko. Hyperventiloin, huusin, potkin seiniä, itkin, tuntu etten jaksa oikeesti enää mitään, yhtään mitään, romahdan just nyt, haluan kadota, haluan että mun kroppa hajoaa ja häviää olemattomiin. Aikuinen ihminen kolmivuotiaan tasolla. Jos on löydettävä jotain positiivista, ei kuitenkaan ollu minkäänlaista varsinaista itsetuhosuutta, ei oikeestaan sellasia ajatuksiakaan. Aikasemmin on ollu aina.

Ehkä tuo kesän hyvä vaihe on kuitenki merkki toipumisesta eikä mikään "maniavaihe". Pitää vaan muistaa että on ihan luonnollista että tulee näitä romahuksia välillä. Se ois pelottavampaa että toipuminen tapahtus tasasesti, koko ajan parempaan. Angstittaa vaan se tosiasia että epävakaiden tunnekokemukset on 5-10 kertaa voimakkaampia ku muiden. Eikö tosiaan ihmiset normaalisti tunne näin suuria?! Toisaalta se on myös syy olla itelleen vähän armollisempi, saa ajatella ettei oo mikään ihme, että välillä flipahtaa.

Taakka ja siunaus tuo nimitys. Monesti ihmiset kokee kuulemma ahistavana tollaset diagnoosit. Mua lähinnä helpottaa, ku tietää, että se on tällä tavalla "häiriintyneelle" normaalia käytöstä, en oo ihan niin viallinen. Häiriöhän se on, mutta sille löytyy selitys. Kamalinta olis saada diagnoosina joku määrittelemätön tila. "Tuo on vaan täysin sekasin, ei me sitä voida auttaa."

Haluaisin päästä näkemään mun paperit. Oon melko varma että siellä lukee myös jonkunlainen dissosiaatiohäiriö. Jos ei lue, asiaa pitäis tutkia, koska epävakauden taudinkuvassa ei lue mitään depersonalisaatiokokemuksista. Jokanen lääkäri jonka kanssa oon puhunu, tietää että mulla on ollu niitä lapsesta asti säännöllisen epäsäännöllisesti. Dissosisaatiohäiriöissä ne on oleellinen osa taudinkuvaa JA epävakaus kulkee sen kanssa käsi kädessä. Ja ku on toistuvaa masennusta, ahistus- ja paniikkioireita, somaattisia kipuja, traumaperänen stressioireyhtymämikälie takana ja itsetuhosuutta, setti onki jo valmis. Ja oon aina kuvannu lääkäreille, että tunnen että mulla on sisällä monta minää, jotka taistelee. Ihan päinvastasia luonteeltaan. Jännä vaan ettei siitä oo koskaan puhuttu mulle.

Veikkaan että taustalla on lapsuudenkodissa olleet voimakkaat ristiriidat. Kunnioitin vanhempia enemmän kun suurin osa kavereista omiaan, se oli itsestään selvää ettei vanhemmille sanota vastaan ja että totellaan. Rakastin ja luotin, mutta samalla pelkäsin, jopa vihasin. Vihasin ja kapinoin mielessä piiskaamista kohtaan. Vihasin isää pornon katselusta, oletin että se oli salaa äidiltä, kannoin salaisuutta yksin ja tunsin syyllisyyttä. Olin osasyyllinen kun en kertonu äidille. Samalla kannoin harteillani vanhempien riidat, joita kuuntelin kirjaimellisesti henkeä pidätellen. Myöhemmin menin jopa väliin, mistä sain huudot. Olin jopa ylpeä siitä että hain pikkusisarukset hoidosta ja huolehdin ruoan meille kolmelle kun vanhemmat oli töissä. Jälkeenpäin tuo on harmittanu valtavasti. Ei siinä iässä vielä tarvitsis kantaa aikuiselle kuuluvaa vastuuta.

En MINÄ pettäisi, varastaisi, harrastaisi irtosuhteita tai käyttäisi hyväksi. Silti oon tehny noita kaikkia, vaikkei ne sovi mun arvomaailmaan. MINÄ oon kiltti, herkkä, empaattinen, tunneälykäs ja haluan auttaa ihmisiä omien voimavarojen rajoissa. On myös kylmä minä, joka laskelmoi ihmissuhteissa ja käyttää hyväksi toisten tunteita. On myös välinpitämätön minä, joka on valmis pilaamaan koko pohjan turvalliselta elämältä saadakseen hyötyä vain tässä hetkessä.

Seksistä. Tunnen itseni aseksuaaliseksi. Tällä hetkellä... Suurimman osan ajasta, tai ainakin nyt tunnen että sen normaaleimman osan ajasta, en kiinnostu seksistä ollenkaan. Välillä saattaa olla tarve saada seksuaalista tyydytystä, mutta se menee omin avuin ehkä parissa minuutissa. Ei oo tarvetta miettiä ketään tiettyä, en kiihotu kenestäkään, ei tarvi pornoa tai tuhmia tarinoita. Hoidan vaan halun pois ja sillä selvä. Sitten voi pärjätä taas parikin kuukautta ilman mitään. Taannoisen eksän kanssa tuli myös voimakas vihainen tunne, etten halua olla velvollinen antamaan kenellekään seksiä. Kun ei tee mieli, niin ei tee mieli; en suostu siihen että jonkun toisen halut ja himot aiheuttaa syyllisyyttä siitä etten niitä täytä vaikkei itseä ees haluta.
Sillon taas kun harrastan seksiä enemmän, se on villiä ja intohimoista. Haluan kuin eläin, haluan monesti. Jotkut miehet on ylistäny, kuinka ihanaa seksi mun kanssa on, miten meillä on oltava joku yhteys ja ylimaallisen voimakkaita tunteita. Ei, se tunne on mulla seksiä kohtaan ja toinen osapuoli saa siitä vain osan. Tääkin tosin jakautuu kahteen vaiheeseen. Usein tällaisen jakson yhdessä vaiheessa haen tyydytystä vain mulle ja toinen on vaan kätevä apuväline. Pitkään, monessa asennossa, mahdollisimman monta orgasmia. Toisessa vaiheessa en enää niinkään välitä itse seksistä, vaan haluan miellyttää ja tuottaa toiselle mahdollisimman hyvän tunteen ja orgasmin. Olen palvelija. Jonkinlainen pakkomielle olla toiselle täydellinen. Ei niinkään rakkaudesta, vaan hyväksytyksitulemisen tunteesta. Miellyttämisen tarpeesta. Lopulta ei oo edes niin tärkeää, onko kyseinen ihminen erityisen rakas, se vaan sattuu olemaan se joka on siinä läsnä. Tämän jälkeen seuraava vaihe on usein tuo seksin vihaaminen, ei mitään. yksin eikä toisen kanssa. Vihaan koko käsitettä. Likaista, inhottavaa. Saatan raivostua pelkästä ehdotuksesta.

On myös vaihe, jolloin tunnen voimakasta surua ja inhoa olleita irtosuhteita kohtaan. Oon harrastanu pelkkää seksiä useiden kanssa, ja silloin se tuntuu järkevältä. Kaksi aikuista ihmistä, joilla on haluja, joten miksei harrastaisi seksiä yhdessä, kunhan turvallisesti. Miten voin? Sen pitäis olla läheisyyttä, rakkautta, suurta yhteyttä kahden ihmisen välillä… Välinpitämättöminä aikoina en huomioi edes sitä turvallisuutta.

Onko tää jatkuva toisaalta-toisaalta-vaihtelu normaalia? Tiedän että mielialat ja mielipiteetkin voi vaihdella, mutta näin voimakkaasti, päinvastaiseksi?

Vihaan ihmisiä, haluan olla yksin, selviän yksin, en tarvitse ketään, hoidan omat asiani, nauran sinisilmäisen ystävällisille ja hyväuskoisille ihmisille, niiden naiiviutta.

Haluan ja tarvitsen läheisyyttä, uskallan näyttää heikkouteni, haluan jakaa elämäni jonkun tärkeän kanssa, uskon ihmisen hyvyyteen. Uskon tulevaisuuteen, selviän, osaan, voin olla avuksi ja hyödyksi.

En jaksa, en elämää itseään, koulua, itsestä huolehtimista, vastuuta lapsista, kaupassa käymistä, kodin ylläpitoa, olla.

Ihmettelen myös sitä, miten tehokkaasti unohdan toisenlaisen minän toiminnan. Tiedän sen koko ajan, mutten varsinaisesti tiedosta. En osaa ymmärtää, kun joku toinen ihminen toimii jonkun muun minän tavoin, vaikka saatan toimia juuri niin parin kuukauden päästä. Esim tunteellisuuden halveksuminen – voimakas ”yliherkkyys”.