8.10.2013

Onpa kyllä tehokkaasti vähenny yöunet perjantain jälkeen. Toin töissä esille ongelmakohdan torstaina, se ja moni muu räjähti perjantaina työkavereiden kesken kokoustaessa. Sen jälkeen selkä ja vatsa on ollu kipeä "jostain". Hierominen ei auta, selän rusauttelu ei auta. Venyttäminen auttaa just sen hetken. Ajoittain tulee sähköiskumaista kipua pään oikealle puolelle. Illalla otettu kipulääkke helpottaa jonkun verran, mutta vielä kun vaikutus on päällä, herään useita kertoja pelkästään ajatusten tulvaan.

En myöskään oo saanu tartuttua mihinkään kotona. Tähän asti oon lähes joka päivä töiden jälkeen hoitanu samalla vauhdilla kodinhoidolliset asiat, syöny ja ehtiny harrastamaanki (tuolin entisöintiä, askartelua, sisustuksen muuttamista, tanssimista). Nyt ei oo ollu voimia muuhun kuin sängyllä makaamiseen. Ajatuksia oon paennu surffaamalla netissä. Töiden jälkeen 4-6 tuntia sängyllä maaten läppärin kanssa, kunnes on mentävä yöpuulle, että saan edes jonkun verran unta.

Ahistaa, pelottaa, oon pettyny itteeni ja muihin. Tiedän olevani oikeassa esille tuomissani asioissa, mutta kun toin ne esille viikkojen venyttämän turhautumisen voimalla niinku (lähes) huonoimmillani tuon, kusen kaiken. Mitä mä nyt teen? Mulla on täydellinen työpaikka, josta saan entisestään voimaa, mutta eipä varmaan ole kauan.

Työpaikalla ei oo kyllä ainakaan autettu asiaa. Kun kysyn jotain käytännön asioita siitä hetkestä tai seuraavasta, vastaus on epämääräinen ynähdys tai ei mitään. Kun tuun paikalle, tervehtimisen tärkeyttä koko kaks ja puoli kuukautta korostanu työntekijä esittää tervehdyksensä vastakkaiselle seinälle. Ymmärrän kyllä että niilläkin on käsittelemistä tilanteessa, mutta onpa hienoa kokea olevansa hyljätty ja työpaikkakiusattu sen takia, että tuo esille ongelmakohtia. Tää on täysin verrattavissa siihen, miten eräskin meidän ryhmässä oleva sairaudestaan kärsivä lapsi jätetään täysin ulkopuolelle muiden lasten taholta huonon käytöksensä takia, eikä aikuset puutu ongelmiin, vaan eristää lapsen ja/tai moittii sitä. Jumalauta, puututaan siihen, meillä on siihen valta ja mahdollisuus!

Mulle tuon lapsen saama kohtalo tuo vahvasti mieleen omat kokemukset. Olin lapsena tosin kiltti ja hiljanen, koska siihen mut oli opetettu piiskaten, huutaen ja muuten häpäisten. Mun tapauksessa hiljanen lapsi eristettiin muiden lasten taholta, eikä aikuiset pitäny sitä eikä kiusaamista ongelmana, koska enpä häirinny heitä. Joskus jopa nauroivat kiusaamiselle, että sellasta se on, "rakkaudesta se hevonenkin potkii!". Mun sisällä kuohu samoja tunteita ja houkutus samoihin tekoihin, kuin tuolla kyseisellä lapsella.

Nuo kohtaukset saa alkunsa riidoista ja muista konfliktitilanteista, joita en osaa käsitellä. En osaa suhtautua oikein ja aikuismaisesti siihen, ettei toinen osapuoli tajua asiaa niinku minä. En pidä itteäni parempana, päin vastoin huonompana monella tavalla. Idioottimaistahan se on palata jonnekin "lapsuuden traumoihin" kun joku toimii tässä hetkessä tietyllä tavalla. Tiedän että oon herkkä, mutta se on myös hyvä ominaisuus: Jos en olis ollu tuolla, mikä tän lapsen tilanne olis? Aikuiset huutaa, tiuskii, kieltää kieltämisen perään, joskus vie pois tilanteesta kiinnittämällä huomion johonkin muuhun, mutta ei puutu itse ongelmaan. Ei me voida sen elämää pelastaa, eikä vaikuttaa koko ongelmaan, mutta osamme voidaan tehdä.

Nää vuodet on ollu pidemmällä tähtäimellä kokoajan parempia, mutta vihdoikin kun pääsen jopa töihin, mut todennäkösesti pistetään sieltä pois. Eihän räjähtelijä voi lasten kanssa työskennellä! Näitä vaan ei koskaan tule lasten (omien eikä muiden) kanssa, koska sillon mulla on riittävän suuri voima pitää tilanne aisoissa. En halua enkä voi antaa periksi, koska lapsilla ei oo välineitä käsitellä sellasta tilannetta, jossa aikuinen käyttäytyy niin. Tiedän, koska oon kokenu sen, enkä ikinä halua aiheuttaa sitä yhdellekään lapselle. Mutta hyväpä sitä on selittää, koska "on huoli" ja "koskaan ei voi tietää".

Aikuisten seurassa taas ei oo samaa sisäistä pakkoa olla vahva. Sillon vajoan sinne 2-3-vuotiaan tai 14-vuotiaan tasolle. Kun olin vähän alle 20 vuotta, psykologit päätteli mun kehityksen jääneen tietyllä tasolla muutaman vuoden jälkeen traumaattisten kokemusten takia. Hitto se oli sillon jo ainakin sen kymmenen vuotta... Mut on hajotettu alkutekijöihin niin järjestelmällisesti ja huolellisesti pikkulapsiajasta teini-ikään, ettei kyseinen osa-alue oo voinu kehittyä. Tässä kymmenen vuoden aikana oon saanu kasattua jotain, mutta "kaaosminä" ei oo vielä oppinu mitään. Varsinkaan, kun minä eikä muut oo tajunnu aiemmin, missä oikeat ongelmat piilee.

Ainoa mikä tässä tilanteessa työn suhteen vielä tuntuu hyvältä ja luo toivoa, on se lapsi. Mulla on siellä selkeästi suurin auktoriteetti hänen silmissään. Uskoo mua parhaiten, mulla on keinot rauhottaa, pidän turvallisen kurin. Maanantaina kun tulin töihin, sillä oli taas täys hermojenkoettelu päällä. Aikuiset hokee "Poika, kuuntele nyt, hei, ei voi tehdä noin, tulepa nyt tänne...", ja hänpä vaan juoksee ympäriinsä ja nauraa. Ei tuo auta. Otin kädestään pois lelun jolla ei ois saanu leikkiä. Mentiin eteiseen juttelemaan, käsiteltiin tilanne, mietittiin mitä seuraavaks. Tulin eteisestä pois rauhallisen pojan kanssa. Hitto tadaa! Näistä keinoista ollaan juteltu muiden työntekijöiden kanssa, mutta niitä ei vaan käytetä. Sen pojan on päästävä rauhalliseen paikkaan, koska sillä ei oo kykyä sietää kaaosta, jota se itse aiheuttaa lisää. On puhuttava lyhyesti, kyseltävä eikä paasattava, oltava ite rauhallisen olonen. En minäkään tuota kaikkea aina saa tehtyä, joskus se ei enää auta, mutta sillon käytetään luovuutta ja keksitään toinen fiksu ratkasu.