10. 10. 2013
 

Välillä puristaa, välillä pistää. Vingun ku kidutettava sika. Oon tärissy tunteja. Sattuu joka paikkaan ja pinnallinen hengitys vaan pahentaa sitä.

En pysty enää käsittelemään näitä yksin! Mutta kun nämä tulee, ei oo ketään saatavilla. Voisin soittaa PsyPään, mutta ne mitä ne vois auttaa. En voi kaivaa tätä kaikkea esille enkä osaa puhua kunnolla ja ymmärrettävästi.

Purettiin ongelmia tänään esimiehen ja ylemmän pomon ja meidän oman tiimin kanssa. Ei tuo toimi, ei tuu mitään. Kohta oon taas tyhjän päällä ja vailla mitään. Eihän tällasen voi huolen takia antaa olla lasten kanssa. Ei se auta etten tähän asti oo menny tähän/siihen tilaan lasten (omien saati muiden) läsnäollessa. "Mitä jos..."  Mutta kun mä voisin jatkaa, mutta en asiaa pahentavien ihmisten kanssa. Nää on kaks eri asiaa jotka on nyt valitettavasti törmänny samassa paikassa. OLEN työkykynen, mutta en tuossa tilassa. Se tila ei tule jos sitä ei ruoki. Se tila ei tule koskaan lasten kanssa, mutta mun ja muiden työnhyvinvointiin se vaikuttaa vaikka tulee muulloinkin.

Mut passitettiin kotiin tältä päivältä. Ihan hyvä kyllä. Mutta nyt mulla on liikaa aikaa käsitellä kaikkea paskaa päässä ja se ei oo hyvä. Jonkun pitäis olla tässä nyt kuulemassa mun päästä purkautuvaa puhetta, jonkun joka vois asialle tehdä jotain. Jos tänne tulee joku psypästä tai minä meen paikalle, ehin jo nostaa sen jonkun voimakkuuden maskiksi. Voin puhua osittain samoja asioita, mutta niin helvetin fiksusti. Musta tuntuu, ettei kukaan koskaan tule pääsemään siihen pohjimmaiseen aiheuttajaan ja mun todelliseen tilanteeseen näinä hetkinä, koska sitä ei kukaan koskaan näe. Tiedä mikä diagnoosi ja hoito ois jo kovaa vauhtia päällä jos vois nähdä.

Työkavereilta tuli taas ihan ihme syytöksiä. Oon kuulemma ennenkin huutanu ja "lyöny nyrkkiä pöytään". En varmana noin oo riehunu, mutta ääntäni oon kyllä korottanu hieman ongelmakohdista ja siitä, että niille täytyy tehdä jotain, ja esittäny, miten vois toimia paremmin. Mutta en noin. Kuulemma pelkäävät mua. Mitä? Vai oonko oikeasti niin sekasin etten tuollasta muistais? Oikeasti. Oikeasti, olenko?

Ja että pelkäävät. Oon kokenu että mua syrjitään ja vältellään, ja oon tulkinnu sen puhtaasti muiden ilkeydeksi ja syrjimiseksi. Tunnen, että ne valehtelee oman ittensä  ja oman asemansa suojelemiseksi, mutta voiko oikeasti olla niin että oisin niin hyökkäävä, että mua tarvii pelätä? En ole! Ne korkeintaan tulkitsee väärin. Vai tulkitseeko kaikki väärin, niin minä kuin nekin? Mitä täällä tapahtuu?! En kestä, en oikeasti enää kestä! Auttakaa joku mua jo! En kestä enää yksin tätä! Mua vaan moititaan ja syytetään, aina haukutaan ja syytetään, vaikka mua potkitaan ja lyödään! Minussa on vika, minä olen väärin, minä pilaan kaiken ja olen syypää! Minut eristetään ja pistetään vähän toipumaan. Saatana mä en jaksa!

En mä tarvi sitä rauhottumista ja syrjään pistämistä! Tarvin normaalia arkea ja yhdenvertasena kohtelua ja samalla niiden oikeiden, alkuperästen asioiden käsittelyä KUNNOLLA. AUTTAKAA MUA!

Oon niin pettyny itteeni. Oon epäonnistunu. Oon epäkelpo versio, joka olis pitäny jättää tekemättä. Lapsellinen, naurettava tapaus. Mutta ku en minä tarkotuksella, en vaan osaa... Tiedän, ymmärrän ja sinänsä osaisin ihan törkeästi, koska osaan yhdistää asioita, syitä ja seurauksia. Mutta kun en vaan osaa, oon viallinen. Haluaisin, mutten osaa. Päätäkin särkee!