Edit: Äh... Kun näitä muokkaa muuttaen tekstin välissä luonnokseksi, tää laittaa uudestaan julkaistaessa tekstin uusimmaksi. Tää oli toisiksi vanhin, mutta siirtyi tähän väliin kun muokkasin joitain lauseita ymmärrettävämmiksi. Olkoon...

Kirjoitin tämän joskus syystalvella 2011.

Romahdin keskiviikkona, mutta selvisin ku menin pukuhuoneeseen itkemään ja hengittelemään. Torstaina romahdin kotona, soitin kriisinumeroon ja selvisin lopulta. Perjantai alko heti aamusta huonosti ja kaikki muuki pasko. Hyperventiloin, huusin, potkin seiniä, itkin, tuntu etten jaksa oikeesti enää mitään, yhtään mitään, romahdan just nyt, haluan kadota, haluan että mun kroppa hajoaa ja häviää olemattomiin. Aikuinen ihminen kolmivuotiaan tasolla. Jos on löydettävä jotain positiivista, ei kuitenkaan ollu minkäänlaista varsinaista itsetuhosuutta, ei oikeestaan sellasia ajatuksiakaan. Aikasemmin on ollu aina.

Ehkä tuo kesän hyvä vaihe on kuitenki merkki toipumisesta eikä mikään "maniavaihe". Pitää vaan muistaa että on ihan luonnollista että tulee näitä romahuksia välillä. Se ois pelottavampaa että toipuminen tapahtus tasasesti, koko ajan parempaan. Angstittaa vaan se tosiasia että epävakaiden tunnekokemukset on 5-10 kertaa voimakkaampia ku muiden. Eikö tosiaan ihmiset normaalisti tunne näin suuria?! Toisaalta se on myös syy olla itelleen vähän armollisempi, saa ajatella ettei oo mikään ihme, että välillä flipahtaa.

Taakka ja siunaus tuo nimitys. Monesti ihmiset kokee kuulemma ahistavana tollaset diagnoosit. Mua lähinnä helpottaa, ku tietää, että se on tällä tavalla "häiriintyneelle" normaalia käytöstä, en oo ihan niin viallinen. Häiriöhän se on, mutta sille löytyy selitys. Kamalinta olis saada diagnoosina joku määrittelemätön tila. "Tuo on vaan täysin sekasin, ei me sitä voida auttaa."

Haluaisin päästä näkemään mun paperit. Oon melko varma että siellä lukee myös jonkunlainen dissosiaatiohäiriö. Jos ei lue, asiaa pitäis tutkia, koska epävakauden taudinkuvassa ei lue mitään depersonalisaatiokokemuksista. Jokanen lääkäri jonka kanssa oon puhunu, tietää että mulla on ollu niitä lapsesta asti säännöllisen epäsäännöllisesti. Dissosisaatiohäiriöissä ne on oleellinen osa taudinkuvaa JA epävakaus kulkee sen kanssa käsi kädessä. Ja ku on toistuvaa masennusta, ahistus- ja paniikkioireita, somaattisia kipuja, traumaperänen stressioireyhtymämikälie takana ja itsetuhosuutta, setti onki jo valmis. Ja oon aina kuvannu lääkäreille, että tunnen että mulla on sisällä monta minää, jotka taistelee. Ihan päinvastasia luonteeltaan. Jännä vaan ettei siitä oo koskaan puhuttu mulle.

Veikkaan että taustalla on lapsuudenkodissa olleet voimakkaat ristiriidat. Kunnioitin vanhempia enemmän kun suurin osa kavereista omiaan, se oli itsestään selvää ettei vanhemmille sanota vastaan ja että totellaan. Rakastin ja luotin, mutta samalla pelkäsin, jopa vihasin. Vihasin ja kapinoin mielessä piiskaamista kohtaan. Vihasin isää pornon katselusta, oletin että se oli salaa äidiltä, kannoin salaisuutta yksin ja tunsin syyllisyyttä. Olin osasyyllinen kun en kertonu äidille. Samalla kannoin harteillani vanhempien riidat, joita kuuntelin kirjaimellisesti henkeä pidätellen. Myöhemmin menin jopa väliin, mistä sain huudot. Olin jopa ylpeä siitä että hain pikkusisarukset hoidosta ja huolehdin ruoan meille kolmelle kun vanhemmat oli töissä. Jälkeenpäin tuo on harmittanu valtavasti. Ei siinä iässä vielä tarvitsis kantaa aikuiselle kuuluvaa vastuuta.

En MINÄ pettäisi, varastaisi, harrastaisi irtosuhteita tai käyttäisi hyväksi. Silti oon tehny noita kaikkia, vaikkei ne sovi mun arvomaailmaan. MINÄ oon kiltti, herkkä, empaattinen, tunneälykäs ja haluan auttaa ihmisiä omien voimavarojen rajoissa. On myös kylmä minä, joka laskelmoi ihmissuhteissa ja käyttää hyväksi toisten tunteita. On myös välinpitämätön minä, joka on valmis pilaamaan koko pohjan turvalliselta elämältä saadakseen hyötyä vain tässä hetkessä.

Seksistä. Tunnen itseni aseksuaaliseksi. Tällä hetkellä... Suurimman osan ajasta, tai ainakin nyt tunnen että sen normaaleimman osan ajasta, en kiinnostu seksistä ollenkaan. Välillä saattaa olla tarve saada seksuaalista tyydytystä, mutta se menee omin avuin ehkä parissa minuutissa. Ei oo tarvetta miettiä ketään tiettyä, en kiihotu kenestäkään, ei tarvi pornoa tai tuhmia tarinoita. Hoidan vaan halun pois ja sillä selvä. Sitten voi pärjätä taas parikin kuukautta ilman mitään. Taannoisen eksän kanssa tuli myös voimakas vihainen tunne, etten halua olla velvollinen antamaan kenellekään seksiä. Kun ei tee mieli, niin ei tee mieli; en suostu siihen että jonkun toisen halut ja himot aiheuttaa syyllisyyttä siitä etten niitä täytä vaikkei itseä ees haluta.
Sillon taas kun harrastan seksiä enemmän, se on villiä ja intohimoista. Haluan kuin eläin, haluan monesti. Jotkut miehet on ylistäny, kuinka ihanaa seksi mun kanssa on, miten meillä on oltava joku yhteys ja ylimaallisen voimakkaita tunteita. Ei, se tunne on mulla seksiä kohtaan ja toinen osapuoli saa siitä vain osan. Tääkin tosin jakautuu kahteen vaiheeseen. Usein tällaisen jakson yhdessä vaiheessa haen tyydytystä vain mulle ja toinen on vaan kätevä apuväline. Pitkään, monessa asennossa, mahdollisimman monta orgasmia. Toisessa vaiheessa en enää niinkään välitä itse seksistä, vaan haluan miellyttää ja tuottaa toiselle mahdollisimman hyvän tunteen ja orgasmin. Olen palvelija. Jonkinlainen pakkomielle olla toiselle täydellinen. Ei niinkään rakkaudesta, vaan hyväksytyksitulemisen tunteesta. Miellyttämisen tarpeesta. Lopulta ei oo edes niin tärkeää, onko kyseinen ihminen erityisen rakas, se vaan sattuu olemaan se joka on siinä läsnä. Tämän jälkeen seuraava vaihe on usein tuo seksin vihaaminen, ei mitään. yksin eikä toisen kanssa. Vihaan koko käsitettä. Likaista, inhottavaa. Saatan raivostua pelkästä ehdotuksesta.

On myös vaihe, jolloin tunnen voimakasta surua ja inhoa olleita irtosuhteita kohtaan. Oon harrastanu pelkkää seksiä useiden kanssa, ja silloin se tuntuu järkevältä. Kaksi aikuista ihmistä, joilla on haluja, joten miksei harrastaisi seksiä yhdessä, kunhan turvallisesti. Miten voin? Sen pitäis olla läheisyyttä, rakkautta, suurta yhteyttä kahden ihmisen välillä… Välinpitämättöminä aikoina en huomioi edes sitä turvallisuutta.

Onko tää jatkuva toisaalta-toisaalta-vaihtelu normaalia? Tiedän että mielialat ja mielipiteetkin voi vaihdella, mutta näin voimakkaasti, päinvastaiseksi?

Vihaan ihmisiä, haluan olla yksin, selviän yksin, en tarvitse ketään, hoidan omat asiani, nauran sinisilmäisen ystävällisille ja hyväuskoisille ihmisille, niiden naiiviutta.

Haluan ja tarvitsen läheisyyttä, uskallan näyttää heikkouteni, haluan jakaa elämäni jonkun tärkeän kanssa, uskon ihmisen hyvyyteen. Uskon tulevaisuuteen, selviän, osaan, voin olla avuksi ja hyödyksi.

En jaksa, en elämää itseään, koulua, itsestä huolehtimista, vastuuta lapsista, kaupassa käymistä, kodin ylläpitoa, olla.

Ihmettelen myös sitä, miten tehokkaasti unohdan toisenlaisen minän toiminnan. Tiedän sen koko ajan, mutten varsinaisesti tiedosta. En osaa ymmärtää, kun joku toinen ihminen toimii jonkun muun minän tavoin, vaikka saatan toimia juuri niin parin kuukauden päästä. Esim tunteellisuuden halveksuminen – voimakas ”yliherkkyys”.

Viikonloppuna lasten kanssa meni tosi hyvin, vaikka jotkut tytön tekemisistä herätti huonoja muistoja. Sain hienosti estettyä näkyvät tunnereaktiot niissä tilanteissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa tyttö hoki jotain "piiskaa, piiskaa" (lienee ollu hevosesta kyse?), mikä veti yllättäen alle sekunnissa naaman mutkalle ja sisältä aivan kuin siimalla vetäen jonnekin tosi pohjalle. Noin pieni asia, noin iso alamäki, noin nopeasti. Olin viereisessä huoneessa sillon, joten eivät nähny mun muutosta. Istuin alas joksikin aikaa ja kokosin itteni.

Oon kymmenisen vuotta kuvitellu, että oon melko ok tuon piiskaamisen kanssa. Että oon kyllä katkera, mutta siinä se. Nyt viikonloppuna tajusin yhdistää tuon syyksi siihen miksi käyttäydyn, toimin ja tunnen tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa. Suurimpana; miksi entisen kumppanin väkivalta teki mulle mitä teki ja miksi oon niissä tilanteissa vajonnu jonnekin epämääräseen tilaan. Se sama asetelma toistuu. Ihminen, johon pitäisi voida luottaa, jota rakastaa, johon turvaa, onkin yhtäkkiä uhka. Sitten siitä tulee tavallista. Edelleen rakastat ja turvaat, mutta samalla vihaat, pelkäät ja halveksut.

Lapsen mieli ei oo osannu tuota ristiriitaisuutta käsitellä kunnolla ja on järjestäny tapahtuneen ja tunteet uusiksi. Siksi se kokemus itsestä etäältä seuraavana, jollain tavalla välinpitämättömänä, toisaalta kiinnostuneena tarkkailijana. Sama "pakotila" on tullu muussa väkivallassa, kuten tukistamisessa (ei mitään pientä ravistusta tukasta vaan "lattioiden moppaamista" lapsella hiuksista kiinni pitäen). Sama tila tuli sen parisuhteen aikana ja sama tila tulee edelleen tietyssä vaiheessa kun koen itteni uhatuksi. Puolustaudun tai sitten alistun, tavallaan kaikki on tv-sarjan kaltasta seurattavaa. Tarkkailen, miten neiti hoitaa tilanteen, kuinka käy. En oo suoraan yhteydessä itteeni. Jollain tasolla kaikki on jännää peliä. Testataan ja jännätään josko neiti nyt kuolee, halvaantuu tai muuten vahingoittuu. Ei edes satu.
Kyllä, tää varsinainen syy-seuraussuhde on ollu mulle oikeasti hukassa, vaikka kuulostaa itsestään selvältä. Oon kyllä tiedostanu kaiken ristiriidan ja mitä se on tehny, mutten MITEN se on käytännössä ja syvemmin vaikuttanu. Jopa tää aihe on ollu sellanen, jonka oon käsitelly ulkopuolelta.

Isä sano joskus mun pikkusiskolle, että ei piiskaamisesta traumatisoidu ennen kuin kuulee, että se on laitonta ja väärin. Olin neljännellä luokalla kun kuulin sen laittomuudesta ja uskalsin jonkun ajan päästä tosi vihasena ilmottaa vanhemmile, että jos vielä piiskaavat, ilmotan lastensuojeluun. Mutta ei se trauma sillon tullu. Sama pelko, viha, epävarmuus, ristiriitaisuus ja itsesyytökset siitä tuli jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. En tosin muista ensimmäistä piiskausta koska se on alkanu hyvin pienenä, en voi varmaksi sanoa... Olen isä pahoillani, etten oo niin rationaalinen ja vahva, että voisin ajatella sen vain ansaittuna rangaistuksena, joka opettaa. Sinä ilmeisesti osasit lapsena niin ajatella, tai ainakin niin väität. Niin ilmeisesti osasi myös mun pikkuveli, tai ainakin se niin väittää. Selititte kyllä hienosti mistä rangaistus johtuu ja miten sen voi välttää ja jälkeenpäin halasitte. Mutta ei se mitään pelasta. Oon pahoillani että traumatisoiduin teidän hyvänä pitämästä rangaistuskeinosta. Tiedän että samaa rangaistusta on käytetty lukemattomiin lapsiin ennen mua. Uskallan kuitenki väittää, että kyllä nekin on traumatisoitunu. Kaikki se sisään lukittu paha olo näkyy tässä maassa ja maailmassa kyllä. Ehkä oon keskivertoa herkempi, mutta en usko. Uskon olevani keskivertoa rehellisempi tunteilleni.

Työsopimus purettiin tänään. Kaikki vaan siksi, että kehtasin ottaa työympäristössä olevan olevan ongelman esille, enkä osannu käsitellä sitä mitä siitä seuras. Saan apua tulevaisuuden suunnitteluun työnantajan toisen projektin kautta, mutta en tiiä mitä siitäkään tulee.

Vituttaa kun oon ihan törkeän vahva kaiken, yhyy, "pahan oloni" kanssa, ja se riittää vain tähän. Ikuisen mielenterveysongelmaisen, sosiaalisilta taidoiltaan surkean työttömän rooliin. Jos en olis näin vahva, olisin ollu jo pitkään osastolla, enkä olis ihan heti pääsemässä pois. Teen ihan äärettömän paljon työtä sen eteen, että oon edes näin "normaali" ja oon silti kelvoton.

Vituttaa se, että tätä saatanan paranemisprosessia on käyty jo vuosia. Pitäis näkyä jo jossain! Silti oon aina vaan niin paskana, etten pysty normaaliin elämään. Väillä kuvittelen tunteja, päiviä, viikkoja osaavani ja pystyväni, vihdoin oon vahva ja hyvä, mutta ei. Kelvoton, säälittävä ihmisenkuvatus. Mulla on tunne, että mun pitäis saada aikaa olla niin rikki kuin oon, ilman mitään velvotteita ja vaatimuksia, sitte voisin pikkuhiljaa rakentaa parempaa minää. Mutta enkö oo ollu jo vuosia sairauslomalla, työkyvyttömyyseläkkeellä?! Aikaa on annettu, tukea on annettu, eikä mikään riitä! Kaikista tukitoimista huolimatta en parane mihinkään. Eikö muka oo tahtoa? Siitäkö tää johtuu? Ehkä haluankin olla tällanen.

Vihaan ihmisiä, jotka rypee omassa paskassaan, kuvittelee kärsineensä niin maan perkeleesti ja pitää itteään jotenkin olosuhteiden uhrina. Selittää kaikki epäonnistumisensa vaan sillä, että on joutunu kokemaan niin vaikeita asioita, vaikka on todellisuudessa vaan laiska, omahyvänen, kiittämätön lusmu. Kato peiliin, pelle!

Silti, ihan vilpittömästi, en jaksais enää yrittää olla vahva. Mun on kaikista sairauslomista ja määräaikasista eläkkeistä huolimatta pitäny koko ajan yrittää olla paljon parempi mitä oon. En edes tiedä miks ja kenen vaatimuksesta. Tuntuu, että se tulee ulkopuolelta, vaikka kai se oon minä itse joka niitä vaatimuksia esittää. Haluaisin vaan vajota johonkin turvalliseen syliin, itkeä, huutaa, nukahtaa kipuuni, ja tuntea siitä huolimatta olevani turvassa. Että ois lupa olla heikko, lupa huutaa ja itkeä, lupa olla olematta mitään muuta kuin vaan maata ja olla. Että olisin kelvollinen, hyväksytty ja rakastettu vajavaisuudestani huolimatta. Ettei tarvis kokea olevansa vajavainen.

10.10.  2013 illalla

Miks en muista asioita? Avasin just koneen tarkastaakseni jotain tosi tärkeää, mutta en millään muista. Sama ihmisten kanssa jutellessa, kotona paikasta toiseen kulkiessa, kalenterimerkintöjen tekemisessä jne.

Hoksasin myös tuossa pari-kolme kuukautta sitten, etten muista rippijuhlastani muuta ku yhen lyhyen hetken. Istuin penkillä ja kuuntelin ku isä luki kirjottamaansa puhetta. Tiedän että on ollu jotain ohjelmaa, ollaan syöty ja kahviteltu, useampi ihminen on puhunu mukaan lukien mulle tärkeä rippipappi. En vaan muista yhtään mitäään.

Välillä pelkään, etten vaan oo rikkonu päätäni noissa tiloissa. Ihon kynsimisen ja hiusten repimisen lisäks saatan lyödä pahimmissa hetkissä päätä seinään. Nuo pääkivut pelottaa samasta syystä.

En halua olla vihannes jo nuorena. Alkaa tuntua, että se on suunta. Hitaasti mutta varmasti.

10. 10. 2013
 

Välillä puristaa, välillä pistää. Vingun ku kidutettava sika. Oon tärissy tunteja. Sattuu joka paikkaan ja pinnallinen hengitys vaan pahentaa sitä.

En pysty enää käsittelemään näitä yksin! Mutta kun nämä tulee, ei oo ketään saatavilla. Voisin soittaa PsyPään, mutta ne mitä ne vois auttaa. En voi kaivaa tätä kaikkea esille enkä osaa puhua kunnolla ja ymmärrettävästi.

Purettiin ongelmia tänään esimiehen ja ylemmän pomon ja meidän oman tiimin kanssa. Ei tuo toimi, ei tuu mitään. Kohta oon taas tyhjän päällä ja vailla mitään. Eihän tällasen voi huolen takia antaa olla lasten kanssa. Ei se auta etten tähän asti oo menny tähän/siihen tilaan lasten (omien saati muiden) läsnäollessa. "Mitä jos..."  Mutta kun mä voisin jatkaa, mutta en asiaa pahentavien ihmisten kanssa. Nää on kaks eri asiaa jotka on nyt valitettavasti törmänny samassa paikassa. OLEN työkykynen, mutta en tuossa tilassa. Se tila ei tule jos sitä ei ruoki. Se tila ei tule koskaan lasten kanssa, mutta mun ja muiden työnhyvinvointiin se vaikuttaa vaikka tulee muulloinkin.

Mut passitettiin kotiin tältä päivältä. Ihan hyvä kyllä. Mutta nyt mulla on liikaa aikaa käsitellä kaikkea paskaa päässä ja se ei oo hyvä. Jonkun pitäis olla tässä nyt kuulemassa mun päästä purkautuvaa puhetta, jonkun joka vois asialle tehdä jotain. Jos tänne tulee joku psypästä tai minä meen paikalle, ehin jo nostaa sen jonkun voimakkuuden maskiksi. Voin puhua osittain samoja asioita, mutta niin helvetin fiksusti. Musta tuntuu, ettei kukaan koskaan tule pääsemään siihen pohjimmaiseen aiheuttajaan ja mun todelliseen tilanteeseen näinä hetkinä, koska sitä ei kukaan koskaan näe. Tiedä mikä diagnoosi ja hoito ois jo kovaa vauhtia päällä jos vois nähdä.

Työkavereilta tuli taas ihan ihme syytöksiä. Oon kuulemma ennenkin huutanu ja "lyöny nyrkkiä pöytään". En varmana noin oo riehunu, mutta ääntäni oon kyllä korottanu hieman ongelmakohdista ja siitä, että niille täytyy tehdä jotain, ja esittäny, miten vois toimia paremmin. Mutta en noin. Kuulemma pelkäävät mua. Mitä? Vai oonko oikeasti niin sekasin etten tuollasta muistais? Oikeasti. Oikeasti, olenko?

Ja että pelkäävät. Oon kokenu että mua syrjitään ja vältellään, ja oon tulkinnu sen puhtaasti muiden ilkeydeksi ja syrjimiseksi. Tunnen, että ne valehtelee oman ittensä  ja oman asemansa suojelemiseksi, mutta voiko oikeasti olla niin että oisin niin hyökkäävä, että mua tarvii pelätä? En ole! Ne korkeintaan tulkitsee väärin. Vai tulkitseeko kaikki väärin, niin minä kuin nekin? Mitä täällä tapahtuu?! En kestä, en oikeasti enää kestä! Auttakaa joku mua jo! En kestä enää yksin tätä! Mua vaan moititaan ja syytetään, aina haukutaan ja syytetään, vaikka mua potkitaan ja lyödään! Minussa on vika, minä olen väärin, minä pilaan kaiken ja olen syypää! Minut eristetään ja pistetään vähän toipumaan. Saatana mä en jaksa!

En mä tarvi sitä rauhottumista ja syrjään pistämistä! Tarvin normaalia arkea ja yhdenvertasena kohtelua ja samalla niiden oikeiden, alkuperästen asioiden käsittelyä KUNNOLLA. AUTTAKAA MUA!

Oon niin pettyny itteeni. Oon epäonnistunu. Oon epäkelpo versio, joka olis pitäny jättää tekemättä. Lapsellinen, naurettava tapaus. Mutta ku en minä tarkotuksella, en vaan osaa... Tiedän, ymmärrän ja sinänsä osaisin ihan törkeästi, koska osaan yhdistää asioita, syitä ja seurauksia. Mutta kun en vaan osaa, oon viallinen. Haluaisin, mutten osaa. Päätäkin särkee!