Työsopimus purettiin tänään. Kaikki vaan siksi, että kehtasin ottaa työympäristössä olevan olevan ongelman esille, enkä osannu käsitellä sitä mitä siitä seuras. Saan apua tulevaisuuden suunnitteluun työnantajan toisen projektin kautta, mutta en tiiä mitä siitäkään tulee.

Vituttaa kun oon ihan törkeän vahva kaiken, yhyy, "pahan oloni" kanssa, ja se riittää vain tähän. Ikuisen mielenterveysongelmaisen, sosiaalisilta taidoiltaan surkean työttömän rooliin. Jos en olis näin vahva, olisin ollu jo pitkään osastolla, enkä olis ihan heti pääsemässä pois. Teen ihan äärettömän paljon työtä sen eteen, että oon edes näin "normaali" ja oon silti kelvoton.

Vituttaa se, että tätä saatanan paranemisprosessia on käyty jo vuosia. Pitäis näkyä jo jossain! Silti oon aina vaan niin paskana, etten pysty normaaliin elämään. Väillä kuvittelen tunteja, päiviä, viikkoja osaavani ja pystyväni, vihdoin oon vahva ja hyvä, mutta ei. Kelvoton, säälittävä ihmisenkuvatus. Mulla on tunne, että mun pitäis saada aikaa olla niin rikki kuin oon, ilman mitään velvotteita ja vaatimuksia, sitte voisin pikkuhiljaa rakentaa parempaa minää. Mutta enkö oo ollu jo vuosia sairauslomalla, työkyvyttömyyseläkkeellä?! Aikaa on annettu, tukea on annettu, eikä mikään riitä! Kaikista tukitoimista huolimatta en parane mihinkään. Eikö muka oo tahtoa? Siitäkö tää johtuu? Ehkä haluankin olla tällanen.

Vihaan ihmisiä, jotka rypee omassa paskassaan, kuvittelee kärsineensä niin maan perkeleesti ja pitää itteään jotenkin olosuhteiden uhrina. Selittää kaikki epäonnistumisensa vaan sillä, että on joutunu kokemaan niin vaikeita asioita, vaikka on todellisuudessa vaan laiska, omahyvänen, kiittämätön lusmu. Kato peiliin, pelle!

Silti, ihan vilpittömästi, en jaksais enää yrittää olla vahva. Mun on kaikista sairauslomista ja määräaikasista eläkkeistä huolimatta pitäny koko ajan yrittää olla paljon parempi mitä oon. En edes tiedä miks ja kenen vaatimuksesta. Tuntuu, että se tulee ulkopuolelta, vaikka kai se oon minä itse joka niitä vaatimuksia esittää. Haluaisin vaan vajota johonkin turvalliseen syliin, itkeä, huutaa, nukahtaa kipuuni, ja tuntea siitä huolimatta olevani turvassa. Että ois lupa olla heikko, lupa huutaa ja itkeä, lupa olla olematta mitään muuta kuin vaan maata ja olla. Että olisin kelvollinen, hyväksytty ja rakastettu vajavaisuudestani huolimatta. Ettei tarvis kokea olevansa vajavainen.