9/2013

Mua rikkoo se, että musta löytyy kaikki, mitä vihattavaa ja ala-arvoista ihmisessä voi vaan olla.

Oon äärimmäisen narsistinen ihmissuhteissani. Hyväksikäytän, manipuloin, alistan ja syyllistän. Pahat sanat ja teot tulee hyvin vahvana ja täysin tosissaan. Myös kaikki mitä ajattelen niinä hetkinä, on ainoa puhdas totuus. En ajattele olevani nyt erityisen julma, vaan että minä olen julma, ja se on oikein. Tiedän tekeväni väärin ja nautin siitä. Oon täysin vakuuttunu siitä, että haluan tehdä ja tulen tekemään tätä pahaa jokaiselle väärintekijälle kostoksi ja viattomalle opetuksena elämästä.

Sanotaan että narsisti ei tajua miten väärin se toimii. Mä tajuan, mutta selitän ne teot muka hyväksyttäviksi. Onko siinä lopulta mitään eroa? Olen se, mitä jokainen vihaa, joten vihaan itseäni kaikista eniten.

Mutta en mä ole sellanen. En voi olla, en ole! Se tulee puolustuksena tai vastareaktiona johonkin. Sama ainoa oikea totuus -käsitys on mulla vahvana myös sillon, kun vihaan itteäni enemmän kun mitään. Sama on sillon, kun säälin itteäni ja itken tuskan vallassa. Myös sillon, kun oon olevinani tasanen, fiksu aikuinen tai vaikka olisin onnellinen. Oon sillon täysin varma siitä, että osaan vihdoinkin pitää järjen mukana, osaan suhtautua vastoinkäymisiin ja elämä on lopulta ihan mukavaa.

Epävakaan persoonallisuuden lisäksi oon saanu selitettyä nuo itelleni sekä lapsuuden perheen ristiriitojen ja pelottavien, ahdistavien kokemusten, että "sen yhden" trauman kehittämällä dissosiaatiohäiriöllä. Tai siis enemmänkin niin, että mun epävakaa persoonallisuus näkyy dissosiaatioina. Tai toisin päin... Pitäiskö mua jopa hoitaa dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivänä eikä epävakaana (en siis ole tällä hetkellä hoitosuhteessa, koska ulos päin kaikki on hallinnassa...)? Tälle ajatukselle on esteenä se, että oon kuitenkin tietonen näistä eri persoonallisuuksista. Silti, musta ei tunnu eri hetkenä erilaiselta, vaan minä olen juuri se miltä silloin tuntuu. Kaikki muut tunteet ja kokemukset on aina muka jotain esitystä, ja juuri tämä on se aito oikea minä.

Edit: Ei muuten pidä täysin paikkansa, vain siellä kaikkein äärimmäisissä tunnekuohuissa ja - jos niin voi sanoa - äärimmäisessä tasaisuuden illuusiossa. Vielä siinä kun se mikä tahansa kuohu alkaa, mulla on se sisäinen ääni, joka koittaa rauhotella ja puhua järkeä: "Älä nyt, koita rauhottua, mietit hetken, hengitä syvään". Sitten edetessä se muuttuu: "Idiootti, lopeta, turpa kiinni, anna olla, riittää jo, oot naurettava!". Se alkaa jo ikäänku yllyttämään sitä kaaosminää, joka moitittuna ei enää tajua kuka moittii, ja alkaa puolustautua agressiolla. Se viha kohdistuu sillon kaikkiin ja kaikkeen. Sillon ollaan jo tarpeeks syvällä "ainoaan totuuteen". Jälkeenpäin muistan näistä lähinnä sen ahistuksen, paatoksellisen julistuksen (esim "kostan kaikille, se on viattomille opetus maailman raakuudesta ja pahoille rangaistus") ja joitakin pieniä hetkiä valokuvamaisesti.

Sama kaava on myös niissä positiivisten tunteiden kuohuissa. Sama sisäinen järkevä minä koittaa vähän toppuutella, ei sais mennä liian pitkälle innostumisen, ilon tai onnen tunteen kanssa. Se koittaa muistuttaa, ettei se oo aitoa, ei saa nauttia siitä liikaa ettei kohta putoa liian korkealta. Tietyn rajan ylityttyä millään muulla kuin niillä tunteilla ei oo merkitystä. Saatan sillon luvata ja muutenkin puhua täysin läpiä päähäni. Siinä tilassa moraalikin saattaa unohtua. Saatan ottaa riskejä ja tehdä typeriä päätöksiä. Voisin kuvitella, että jonkun vahvemman "onnellisuuspäihteen" vallassa vois olla samanlainen tunne. Näistäki on vaikea muistaa jälkeenpäin hurmoksen muistoa kummempaa, lähinnä niitä valokuvamaisia ns still-muistoja suurimmista huipuista.

Haluan vaan itteni takasin, kuka ikinä se onkin... En jaksa tätä huminaa. Haluan kirkkaan mielen ja eroon turhista kivuista.